Piispa on tietyn alueen, hiippakunnan, pappien ja seurakuntalaisten kaitsija. Piispoja on kirkossa ollut kristinuskon varhaisista vuosista alkaen. Myös piispantarkastusten historia on hyvin pitkä. Suomessa oli kristinuskon varhaisina vuosisatoina vain yksi piispa, jonka vastuulla oli kaikkien seurakuntien tarkistaminen. Koska maassa ei ollut juuri lainkaan matkustamiseen soveltuvia teitä, piispa teki tarkastusmatkoja talvella, jolloin lunta ja jäätä pitkin oli mahdollista matkustaa reellä. 1550-luvulla Suomi jaettiin kahteen hiippakuntaan, joten tarkastuksia tekemään saatiin toinenkin piispa. Vähitellen hiippakuntien ja piispan virkojen määrä on kasvanut niin, että nykyään hiippakuntia on Suomessa yhdeksän. Piispoja on yksi enemmän, eli kymmenen, koska Turun arkkihiippakunnassa on kaksi piispaa. Tämä johtuu siitä, että Turun arkkipiispalla on koko Suomen evankelisluterilaisen kirkon hallintoon liittyviä erityistehtäviä, minkä tähden arkkihiippakunnassa on toinen piispa jakamassa arkkihiippakunnan johtamiseen liittyviä tehtäviä. Esimerkiksi piispantarkastukset on jaettu Turun arkkihiippakunnassa kahden piispan kesken.
Piispantarkastusten sisältö on luonnollisesti muuttunut 1600-luvun lopun tilanteesta. Nykyäänkin piispat kuitenkin tarkastavat seurakunnat säännöllisesti. Tarkastuksessa piispa tapaa seurakunnan työntekijöitä ja seurakuntalaisia. Seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa käydyissä keskusteluissa piispa käsittelee seurakunnan toimintaa ja taloutta. Seurakuntalaisia piispa tapaa jumalanpalveluksessa mutta usein myös monissa muissa tilaisuuksissa: piispantarkastusten yhteydessä piispa voi vierailla esimerkiksi kouluissa ja työpaikoilla.
Rippikirjat olivat kylittäin ja taloittain järjestettyjä seurakuntalaisten luetteloita, joihin merkittiin edistyminen luku- ja kirjoitustaidossa sekä ehtoollisella käynnit. Rippikirjojen avulla papisto saattoi valvoa jokaisen seurakuntalaisen edistymistä kristinuskon perustietojen ja –taitojen oppimisessa. Turun piispa Johannes Gezelius vanhempi antoi vuonna 1665 määräyksen ottaa rippikirjat käyttöön. Varhaisimmat tunnetut rippikirjat ovat Turun hiippakunnasta vuodelta 1667. Seurakuntien kirkkoherrojen laatimien ja täyttämien rippikirjojen ansioista Suomessa on poikkeuksellisen pitkä väestökirjanpidon perinne, mikä helpottaa esimerkiksi sukututkijoiden työtä.
Rippikirjat olivat joidenkin suomalaisten mielestä liiankin tehokkaita. Valtiollinen väestökirjanpito ei ollut yhtä tehokasta kuin kirkollinen, minkä takia valtion viranomaiset pyrkivät käyttämään rippikirjoja hyväkseen. Esimerkiksi sotaväenottojen yhteydessä tarvittiin tietoja kullakin paikkakunnalla asuvista nuorista miehistä. Rippikirjat olivat luotettavin tietolähde alueen sotaväkeen kelpaavista henkilöistä. Jotkut vanhemmat eivät tuoneet poikiaan saamaan lukutaidon opetusta tai ehtoolliselle, jotta näistä ei tullut merkintöjä rippikirjoihin. Näin vanhemmat ajattelivat säästävänsä lapsensa sotaväkeen joutumiselta. Kirkkoherroja tällainen tilanne luonnollisesti harmitti suuresti.
Rippikoulu kehittyi 1700-luvulla. Sen alkumuotona oli kuulustelu, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa ehtoolliselle pyrkiville nuorille. Vähitellen kuulustelua alkoi edeltää opetusjakso, josta muodostui rippikoulu. Rippikoulusta annettiin 1740-luvulla seuraavanlainen ohje:
”Koska tavallinen kansa varsin suuresti halveksii pyhää ehtoollista, niin että siitä on tullut pelkkä muodollisuus, tuomiokapituli näkee erittäin tarpeelliseksi, että papisto järjestää vuosittain kolmen tai neljän kuukauden ajan ns. rippikoulua. Sen avulla kansa oppii tulevaisuudessa ymmärtämään saarnoja ja käymään arvokkaasti herran korkea-arvoisella ehtoollisella. Rippikoulussa opetetaan kristillistä uskoa ja pelastusjärjestystä niille, jotka ensimmäistä kertaa aikovat mennä ripille ja Herran Ehtoolliselle ja sitä ennen ovat lukkarin tai jonkun muun luona oppineet lukemaan puhtaasti sisältä ja ulkoa katekismuksen.” (Lainattu teoksesta Heininen, Simo & Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria.)
Rippikoulun käynyt, konfirmoitu ja ehtoolliselle osallistunut nuori saattoi päästä avioliittoon ja toimia kummina. Nämä samat oikeudet rippikoulu ja siihen liittyvä konfirmaatio antavat edelleen – tosin avioliitto edellyttää 18 vuoden ikää ja on nykyään mahdollista solmia myös muuten kuin kristillisesti.
Rippikoulu on nykyään yksi kirkon suosituimmista toimintamuodoista: 15-vuotiaiden ikäluokasta rippikouluun osallistuu noin 90 prosenttia, mikä on enemmän kuin kirkkoon kuuluvien osuus. Rippikoulu kestää nykyään kokonaisuudessaan noin puoli vuotta, mihin sisältyy monipuolista oppimista ja tutustumista seurakunnan toimintaan. Valtaosa nuorista osallistuu leirimuotoiseen rippikouluun. Varsinainen leirijakso kestää yleensä noin viikon.
Lukuseteli oli todistus siitä, että ihminen oli oppinut lukemaan. Kun hän oli saavuttanut lukuseteliin vaaditun lukemisen taidon, hänen ei tarvinnut enää osallistua lukutaidon kuulusteluihin. Lukuseteli vapautti ennen ehtoollista tai varta vasten järjestettyjen kinkereiden yhteydessä pidetystä lukutaidon kuulustelusta.
Lukutaito merkitsi itsenäisten kansalaisoikeuksien saamista. Lukusetelin saanut ei ollut enää kirkkoherran valvoman opetuksen alainen nuori vaan itsenäinen ihminen. Lukemaan oppinut voitiin konfirmoida ja hän sai osallistua ehtoolliselle. Lukutaito tarjosi muodolliset edellytykset myös avioliiton solmimiselle. Lukusetelin saanut sai myös muuttaa paikkakunnalta toiselle. Sellaisen, joka ei osannut lukea, täytyi pysytellä samalla paikkakunnalla, jotta hänen oppimisensa edistymistä voitiin seurata rippikirjan avulla. Kirkkoherralla oli vastuu seurakuntalaistensa opettamisen järjestämisestä, eikä tämän vastuun kantaminen olisi ollut mahdollista, jos ihmiset olisivat jatkuvasti vaihtaneet seurakuntaa. Lukuseteli oli siis jonkinlainen passi, joka takasi matkustusoikeuden. Oppimaton ihminen oli vailla matkustamisen vapautta.
Lukutaidon oppiminen oli oman aikansa oppivelvollisuus, mutta lukuseteli oli enemmän kuin vain peruskoulun päättötodistus. Se oli kansalaisoikeudet taannut todistus, joka teki haltijastaan itsenäisen ihmisen.
Luterilaisuudesta tuli kaikkien suomalaisten uskonto 1500-luvulta alkaen. Suomi kuului Ruotsin valtioon, joka erityisesti 1600-luvulla vahvistui. Kehittyvä valtio halusi, että kaikki kansalaiset kuuluivat samaan kirkkokuntaan. Syntyi luterilainen valtionkirkko, johon kaikkien tuli kuulua. Kirkkoon kuuluminen oli yhtä itsestään selvä asia kuin valtioon kuuluminen – molemmista pääsi eroon vain muuttamalla johonkin toiseen maahan. Kirkon jäsenten oli käytävä kirkossa säännöllisesti. Kirkkoa koskevat säännökset olivat osa valtion lainsäädäntöä, ja niiden noudattaminen oli pakollista. Lain mukaan kirkossa piti käydä.
Avioliitto vakiintui Suomessa kirkolliseksi toimitukseksi. Vain papin julistama avioliitto oli virallinen. Avioliittoon voitiin vihkiä vain sellaiset henkilöt, jotka olivat käyneet ehtoollisella. Avioliiton aiheuttama ehtoollispakko koettiin erityisenä ongelmana 1800-luvun loppupuolella, jolloin kirkonvastainen ajattelu lisääntyi. Avioliiton takia ehtoollisella käyminen oli välttämätöntä myös sellaisille ihmisille, jotka eivät sitoutuneet kirkon opetukseen eivätkä pitäneet ehtoollista pyhänä toimituksena. Tällaiset ihmiset toivoivat itselleen vapautusta ehtoollispakosta. Myös kirkko koki tilanteen ongelmalliseksi: ei ollut kirkon toiveen mukaista, että ehtoolliselle osallistui ihmisiä, jotka eivät pitäneet sitä missään arvossa. Sekä kirkko että kirkkoon kriittisesti suhtautuneet ihmiset vaativat muutosta tilanteeseen, mutta voimassa ollut lainsäädäntö velvoitti ihmiset kuulumaan kirkkoon ja alistumaan näin myös ehtoollispakkoon. Vasta vuonna 1910 ehtoollispakko saatiin kumottua. Itsenäisessä Suomessa avioliitto on voitu vihkiä myös muuten kuin kirkossa, niin sanottuna siviilivihkimisenä. Näin ehtoollispakosta on päästy lopullisesti eroon.
Suomalainen yhteiskunta oli 1800-luvulle asti jakautunut selkeästi niin sanottuihin säätyihin. Neljä säätyä olivat aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat. Kirkossa istuttiin tarkkaan laaditun penkkijärjestyksen mukaan säädyittäin. Penkkijärjestyksessä oli seurakunnan merkittävät henkilöt listattu nimi nimeltä. Jokaisella oli oma paikkansa.
Suuria kartanoita omistaneita aatelisia oli kutakin seurakuntaa kohden vähän, joten heille riitti monissa kirkoissa vain yksi penkkirivi. Aatelisilla oli usein korkea sotilasarvo, joten ensimmäisessä rivissä saattoi istua esimerkiksi paikallisen komppanian päällikkö sekä muita ylempiä upseereja. Vastaavasti naisten puolella ensimmäisellä rivillä istuivat näiden aatelisten rouvat. Muita ylhäisöön kuuluneita ja ensimmäisillä riveillä istuneita olivat maalliset säätyläiset, kuten tuomarit. Pappissäädyn edustajat, jumalanpalvelusten aikaan usein kyse oli papin perheestä, istuivat ensimmäisillä riveillä, samoin korkeampaa koulutusta saaneet opiskelijat pääsivät kirkon etuosaan istumaan.
Varsinaisia porvareita, käsityöläisiä tai kauppiaita oli enemmistön muodostaneissa maalaisseurakunnissa vähän. Usein he joutuivat istumaan vauraiden talonpoikaissukujen takana kirkossa. Sen sijaan talonpoikaissäätyyn kuuluneita oli valtaosa seurakunnasta. Talonpojat istuivat kirkossa tarkan arvoasteikon mukaisessa penkkijärjestyksessä. Esimerkiksi Tyrvännön kirkossa penkkirivit 4-9 oli varattu tilojen itsenäisille talonpojille, vaurausjärjestyksessä, ja rivit 10-13 näiden talojen pojille ja muulle nuorelle väelle. 14. penkki oli varattu käsityöläisille, joita oli siis Tyrvännössäkin niukasti. Kirkon perällä, 15. penkistä eteenpäin oli paikat torppareille ja muille ei-itsenäisille talonpojille. Kirkon sivustalla oli pieniä penkkejä varattu vieraille tai muille, jotka eivät mahtuneet normaaleille penkeille. Yhteiskunnallinen arvoasetelma oli tärkeä eikä järjestystä saatu loukata. Ilmajoen kirkossa tähän varauduttiin siten, että kullekin talolle annettiin paikkoja kahdelta eri riviltä. Näin talon isäntäväki saattoi istua edempänä, mutta talon rengit voitiin sijoittaa taaemmaksi. Näin yhden talon talolliset eivät joutuneet istumaan toisen talon renkien takana.
Penkkijärjestys alkoi vähitellen menettää merkitystään, kun sääty-yhteiskunnan arvojärjestys murtui 1800-luvulla. Perinteet elivät kuitenkin monin paikoin pitkään, eivätkä miehet ja naiset istuneet samalla puolella kirkkoa välttämättä vielä 1900-luvun alussakaan.
Filosofia on kreikkaa ja tarkoittaa viisauden rakastamista. Yleisesti filosofialla tarkoitetaan olemisen, tietämisen, loogisen ajattelun sekä oikean ja väärän kysymysten järjellistä pohdintaa. Filosofia liittyy läheisesti uskontoon, koska uskonnot, myös kristinusko, pyrkivät vastaamaan samantyyppisiin kysymyksiin. Myös kristinuskoa kiinnostaa kysymys todesta, kaiken olevan alkuperästä, tietämisen ja uskomisen rajasta, järjen ja ihmeiden suhteesta sekä hyvästä ja pahasta. Kristinuskon historian aikana kristilliset ajattelijat ovat käyttäneet hyväkseen filosofian ajatuksia ja oivalluksia, kun he ovat pyrkineet selittämään kristinuskoa ja sen näkemystä maailmasta. Esimerkiksi kristinuskon jumalakäsitystä on yritetty selittää sanoin ja ajatuksin, joita filosofiassakin on käytetty. Filosofian ja kristillisen tieteellisen ajattelun, teologian, suhde on koko kristinuskon historian ajan ollut läheinen.
Joidenkin kristittyjen mielestä kristinuskon selittäminen filosofia-tyyppisesti on tarpeetonta saivartelua. Tällaiset ihmiset ajattelevat, että kristinusko perustuu Jumalan ihmeisiin, joita ihminen ei voi ymmärtää eikä sanoin selittää. Jumala on ihmisjärjellä käsittämätön, samoin hänen tekonsa ja ajatuksensa. Näin ollen kristittyjen tehtävä ei ole yrittää järjellisesti selittää Jumalaa vaan uskoa Häneen. Kristilliseen uskoon ei näin ajattelevien ihmisten mielestä tarvita ”turhanpäiväistä filosofiaa”, hienoja ajatuksia ja yleviä sanoja, vaan nöyrää uskoa ja hartautta.
Niin sanottu pietistinen liike korosti nimenomaan hurskautta, hartautta ja nöyrää uskoa. Pietismin kannattajat vastustivat kristinuskon muuttamista hienolta kuulostavaksi opiksi tai filosofiseksi sanailuksi. Pietismi syntyi 1600-luvulla aikana, jolloin valtionkirkkojen johtama kristillisyys oli hyvin jäykkää ja muodollista sekä oppineesti muotoiltua. Pietistien mielestä kirkon johtajat tyytyivät hienoon opilliseen puheeseen, mutta eivät tavoittaneet todellista kristinuskon hengellistä sisältöä. Siksi pietistit vastustivat aikansa kirkkoa ja vaativat sitä uudistumaan vaatimatonta ja nöyrää uskoa korostavaksi kirkoksi. Kristinusko ei pietistien mukaan ollut viisaiden oppineiden hienolta kuulostava ja järkevä uskonto vaan tavallisten ihmisten hengellinen ja selittämätön uskonto.
Raamatussa, Uudessa testamentissa sijaitsevassa Apostolien teot –nimisessä kirjassa kerrotaan, kuinka Pyhä Henki laskeutui Jeesuksen opetuslasten päälle. Tämä tapahtui viisikymmentä päivää Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen ja kymmenen päivää Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Kristillisessä kirkossa tätä Pyhän Hengen vuodattamisen juhlaa kutsutaan helluntaiksi. Helluntai on yksi vanhimmista kristillisistä juhlista – sitä on vietetty paljon kauemmin kuin esimerkiksi joulua. Joulun ja pääsiäisen ohella helluntai on yksi kirkkovuoden kolmesta tärkeimmästä juhlasta.
Apostolien teot kertovat, miten Pyhä Henki vaikutti opetuslapsiin. Nämä muuttuivat pelokkaista rohkeiksi ja alkoivat julistaa ilosanomaa Jeesuksen ylösnousemuksesta. Yllätyksekseen opetuslapset huomasivat puhuvansa eri maiden kielillä. Pyhän Hengen vuodatus muutti opetuslasten koko elämän.
Kristinuskon historiassa vastaavanlaisia uskoontulon kokemuksia on koettu myöhemminkin. Vaikka joissain kirkkokunnissa korostetaan, että Pyhä Henki vastaanotetaan jo lapsena kasteessa ja uskoon kasvetaan vähitellen, toisissa kirkkokunnissa korostetaan nimenomaan Pyhän Hengen vastaanottamista voimakkaassa uskoontulon kokemuksessa, joka muuttaa koko elämän. Pietistit korostivat tällaista voimakasta muutosta, jonka Pyhän Hengen kokemus sai aikaan.
Pyhän Hengen kokemus vaikuttaa koko ihmiseen: se ikään kuin jakaa ihmisen elämän kahteen osaan, kokemusta edeltäneeseen ja sen jälkeiseen elämään. Aiemman elämän katsotaan olleen syntien täyttämää ja epätäydellistä. Pyhän Hengen kokemus antaa ihmiselle Jumalan armosta uskon, joka hallitsee myöhempää elämää. Pyhän Hengen saaneet, uskoon tulleet ihmiset erottuvat selvästi niistä, jotka eivät ole tällaista kokeneet. Pietistit tekivätkin selvän eron Pyhän Hengen vastaanottaneiden, uskovien, sekä muiden ihmisten välillä.
Monet ihmiset kokivat hengellisen heräämisen Suomessa samanaikaisesti 1700-luvun lopulta alkaen. Herätyskokemuksen saaneet ihmiset tulivat tietoiseksi omasta syntisyydestään ja Jumalan armon tarpeesta. Kokemus muutti äkillisesti heidän elämäänsä, jota rupesi hallitsemaan ahkera rukoileminen ja Raamatun lukeminen. Samanlaisia herätysliikkeitä esiintyi muuallakin Euroopassa, mutta Suomessa niiden vaikutus oli erityisen laaja ja kattava.
Hengellistä heräämistä esiintyi itsenäisesti eri puolilla Suomea. Kun monet saman alueen ihmiset kokivat voimakkaan hengellisen kokemuksen, he pystyivät jakamaan kokemuksiaan ja kokoontumaan yhdessä hartauskokouksiin. Useiden herätyksen kokeneiden yhteydestä syntyi paikallinen herätysliike. Tällaisia alueellisia herätysliikkeitä syntyi Suomessa useita 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa. Vähitellen herätyksen kokeneiden ryhmille muodostuivat johtajat, jotka ohjasivat liikkeen toimintaa. Ihmisten liikkuessa paikallisesti syntyneet ryhmät kohtasivat toisensa ja sekoittuivat. Näin syntyi muutamia laajasti vaikuttavia herätysliikkeitä. 1800-luvulla muotoutuneet suuret herätysliikkeet toimivat edelleen aktiivisesti.
Hengellinen herätysliike kosketti huomattavan monia ihmisiä. Tavalliset miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, talonpojat ja käsityöläiset kokivat voimakkaita uskonnollisia kokemuksia. Kyse oli tavallisen suomalaisen kansan uskonnollisesta heräämisestä. Herätysten laajuuden takia on puhuttu kansanherätyksestä.
Kansanherätys oli nimenomaan tavallisen kansan parissa koettujen uskonnollisten kokemusten synnyttämä kansanliike. Herätykset eivät syntyneet kirkossa eivätkä pappien julistuksen tuloksena. Päinvastoin virallinen kirkko pyrki estämään kansanherätyksen leviämistä, kielsi lakeihin vedoten yksityisten uskonnollisten kokousten pitämisen ja syytti herätyksen kokeneita levottomuuksista. Kirkon tehtävä oli yhdessä valtion kanssa vastata Suomen rauhallisuudesta ja turvallisuudesta, mitä herätyksen kokeneiden pelättiin uhkaavan. Kun kansanherätykseen liittyi pappeja, nämä pyrittiin nopeasti siirtämään syrjäisille alueille töihin, jotta he eivät edistäisi kansanherätyksen leviämistä. Sijoitettiinpa yksi herätyksen kokenut pappi vankilaan vankien papiksi, jotta hänen julistuksensa rajoittuisi vain vankilan muurien sisäpuolelle. Toimet herätysten kahlitsemiseksi eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, vaan kansanherätys levisi laajalti kansan pariin ja jäi vaikutukseltaan pysyväksi.
 |
|
|
|
 |
|
||
 |
 |
 |
|
 |
|
||
 |
|
||
 |
|
||
 |
|
||
 |
|
||
